jo pelkkä tunnustus-sana loihtii esiin kaikenlaisia tarinoita ja kuvia, mutta ripille menevät tietävät sen olevan Pyhän lohdutuksen ja siunatun helpotuksen lähde. Tunnustus on lahja, armon keino, tie Jumalan luo ja tie takaisin Jumalan luo.
tämä sakramentti sai alkunsa jo varhain kirkon elämässä, kun kävi selväksi, etteivät kastetut olleet immuuneja synnille. Vähäisemmät synnit katsottiin annettavan anteeksi rukouksen, paaston, armotekojen ja ehtoolliseen osallistumisen kautta. Suurempia syntejä tarvittiin enemmän.
monet varhaiskristityt elivät vainon aikoina (kuten jotkut ympäri maailmaa yhä elävät). Vaikka monet pitivät lujasti kiinni uskostaan kidutuksen ja kuoleman uhalla, jotkut kielsivät sen, synnin, joka tunnetaan luopumuksena. Kun vainot päättyivät, monet uskon kieltäneet halusivat palata uskonyhteisöön. Miten käsitellä tällaisia ihmisiä-hyväksyä heidät takaisin? Käännytän heidät pois? Kastaa ne uudelleen?- aiheutti kiistaa kirkossa. Jeesuksen oma tapa antaa anteeksi sai kirkon toivottamaan heidät tervetulleiksi takaisin. Mutta se ei ollut helppoa.
papin palveluksen kautta pyydämme Jumalalta anteeksiantoa ja palautamme siteemme yhteisöön.
ne, jotka olivat syyllistyneet luopumukseen ja muihin vakaviin synteihin, kuten murhaan ja aviorikokseen, joutuivat ankaraan piispan julkisen ripittäytymisen, rukouksen, paaston ja ehtoollisesta erottamisen prosessiin, johon heidät vähitellen palautettiin. Koska tällaiset synnit vaikuttivat koko yhteisöön, prosessi oli julkinen, ja kaikkia pyydettiin rukoilemaan katuvien puolesta. Henkilö voisi suorittaa tämän menettelyn vain kerran, ja elinikäisiä rangaistuksia voitaisiin määrätä.
kuten arvata saattaa, tämä tiukka käytäntö jäi melko nopeasti pois käytöstä. Sen korvasi Irlantilainen luostarikäytäntö: tunnustus hengelliselle neuvonantajalle, miehelle tai naiselle, joka määräsi asianmukaisen katumusharjoituksen. Kun katumusharjoitus oli suoritettu, neuvonantaja esitti synninpäästörukouksen. Kun koko Kirkko omaksui tämän, ripittäjän täytyi olla pappi.
kun sakramentti uusittiin Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen jälkeen, tunnustettiin synnin ja anteeksiannon yhteisöllisyys julkisessa sovintopalveluksessa yksityisen tunnustuksen ja synninpäästön kontekstina.
joten, miksi meidän täytyy mennä ripille? Pienemmät synnit voidaan yhä antaa anteeksi rukoilemalla, paastoamalla, armoteoilla ja ehtoolliseen osallistumalla, ja suurempia syntejä—kuolemansyntejä—tarvitaan vielä lisää. Syntimme vaikuttavat edelleen toisiin, ja papin palveluksen kautta pyydämme Jumalalta anteeksi ja palautamme siteemme yhteisöön.
lopuksi meidän on pakko mennä ripille, koska ehtoolliseen osallistuminen on suurin ilomme ja etuoikeutemme sekä velvollisuutemme (vähintään kerran vuodessa, mieluiten pääsiäisen aikaan, mutta se on vain vähimmäisvaatimus). Osallistuaksemme arvollisesti meidän täytyy olla vapaita kuolemansynnistä. Tunnustus on lahja, armon keino, tie Jumalan luo ja tie takaisin Jumalan luo.
tämä artikkeli ilmestyi U. S. Catholic-lehden kesäkuun 2012 numerossa (Vol. 77, nro 6, S. 46). Tilaa lehti tänään.
Kuva: Kuva: Annie Spratt on Unsplash
