ollaan brutaalin rehellisiä hetki. Dalekit ovat ehkä olleet telkkarin pelottavimpia hirviöitä joskus – 1960-tai 1970-luvulla, sanokaamme-mutta Doctor Who: n herättyä henkiin vuonna 2005, ne ovat enimmäkseen olleet… no, vähän roskaa.

vuoden 2005 ”Dalek”, jossa Christopher Eccleston ja Billie Piper löysivät miljonäärin kuriositeettikokoelman keskeltä viimeisen olemassaolevan, oli erinomainen; Matt Smithin ensimmäisen kauden lopussa museonäyttelyksi tullut Kivi Dalek oli yhtä hermostuttava; jopa Davrosin johtamassa ”The Stolen Earthissa” vuonna 2008 oli metallisen ilkeän magian hetkensä.

kuitenkin kaiken kaikkiaan tohtorin suurimmat viholliset ovat kärsineet ubikviteetin kautta, CGI: n liikakäytön takia luodakseen miljardeja niitä, jotka loitontuvat ympäri kosmosta, ja heidän synnynnäisen kyvyttömyytensä tehdä mitään muuta kuin tuhota. He ovat pohjimmiltaan tylsiä, ja sarjan yritykset tehdä heistä erilaisia (inhimillistämällä heidät ’Dalekien Manhattanilla’, orjuuttamalla heidät Winston Churchillille’ Dalekien voitossa’) eivät ole onnistuneet tekemään heistä yhtään mielenkiintoisempia.

onneksi kaikki on muuttunut. Vaikka suurin osa Dalekeista on yhä yksitoikkoisen ahdasmielisiä tappajia,-ja heitä on yhä valtavasti tietokoneella luotuja, – he eivät ole tarinan keskipiste.

sen sijaan ”Asylum of the Daleks” keskittyy Skarovian Bastardsin cast-offeihin: vahingoittuneisiin Dalekeihin, loopy Dalekeihin, Dalekeihin, jotka selvisivät loputtomista romuista tohtorin kanssa, jossa he selviytyivät toiseksi parhaiten.

Dalekien armeijat avaruusaluksilla eivät kiinnosta tai pelota; hulluja Dalekeja, puoliksi koomassa pimennetyssä pölyssä, unohdettuja kellareita. Kohtaus, jossa Rory herää huomatakseen olevansa titulaarisen mielisairaalan hylättyjen, mielenvikaisten vankien ympäröimänä, on autenttisen hyytävä-pelottavin Dalek-hetki vuosiin parhaassa Dalek-tarinassa vuosikymmeniin.

mutta nyt mennään asioiden edelle. Tuskin yllättävää jälkeen tyypillisesti monikerroksinen Steven Moffat episodi, pursuava saumoista front-end tarina, fanboy taustatarina, heartache menneisyydestä, vihjeitä tulevasta, jännitystä, käänteitä ja – tietenkin-tarpeeksi LOLs tehdä ne kaipaavat uuden sarjan kytkentä samanaikaisesti riemuissaan ja epätoivoinen.

pilailusta seuraa myös katkeransuloinen hetki, jossa lääkäri puhuu Amylle erostaan Rorysta. ”Älä anna minulle noita isoja, kosteita silmiä”, hän sanoo. Se on elämää. Vain elämää. Se juttu, joka jatkuu, kun et ole paikalla.”

Emme ole maininneet Dalekien ihmisnukkejen aavemaista ihmeellisyyttä verisine ääniefekteineen ja näennäisine’ tyhjän lapsen’kallonmuodostuksineen (mitä hyötyä on hyvästä ideasta, jos sitä ei voi käyttää uudelleen?), mahdollisten hyvien tarinanimikkeiden ylitsepursuava määrä (’Dalekien parlamentti’, ’Dalekien saalistaja’), 50 vuotta kestäneen tohtorin ja Dalekien konfliktin erinomainen ja välttämätön hävittäminen (paljon parempi kellon nollaaminen kuin se, että universumi saisi uskomaan tohtorin kuolleen) tai Arthur Darvillin paras suoritus roryna.

Darvill on ihanan liikuttava kohtauksessa, jossa hän ja Amy lopulta keskustelevat siitä, miksi he olivat eron partaalla, mutta hänen koomista kosketustaan jää kaipaamaan vielä enemmän, kun lammet lopulta hyppäävät laivaan myöhemmin tänä syksynä. Hänen nopea kasvonilmeensä vaihtui coquettish ’ ai niinkö? hätääntymiseen, vaimo on täällä! oswinin ”Come up and see me sometimes” – kappaleen jälkeen yksi jakson monista humoristisista kohokohdista.

ah yes, Oswin.

aivan kuten ”Yhdestoista hetki” oli yhtä paljon Amy Pondille esittelemistä kuin tohtorin uudelleen keksimistä, ”Dalekien turvapaikka” on yhtä paljon Aikaherran uuden kumppanin esittelemistä kuin hänen taukoamattoman sotansa uudelleen käynnistämistä Dalekien kanssa – vain tyypillisesti viekkaalla, Moffat-tyylisellä tavalla.

vaikka useita tohtorin matkakavereita on vuosien varrella tapettu, Oswin Oswald on ensimmäinen, joka on muuttunut Dalekiksi ja sitten räjäytetty ennen kuin lääkäri ehtii edes tapella hänen kanssaan. Nähtäväksi jää, miten tämä näennäinen ristiriita ratkeaa, mutta Jenna-Louise Colemanin itsevarma debyyttisuoritus jättää varmasti paluunsa jälkeen katsojille jossiteltavaa.

younger River Song ’s assured, sassy brilliance in Oswin, on shades of a younger River Song’ s assured, sassy brilliance in Oswin, only without the romantic tension and unreement nyökkää things that haven ’ t happened yet – vaikkakin ironista kyllä, hänen yllätysesiintymisensä on itsessään myönnytys tulevaisuuteen, ja hän tuntuu tietävän sen.

”Juokse, sinä fiksu poika … ja muista”, hän sanoo, ennen kuin kääntyy kameralle ja virnistää. Onko tämä näsäviisas, Flirttaileva, kohokkaan poltteleva, läppäriä sohvalla katseleva Dalek-nujertava nero tietoinen siitä, että lääkäri tapaa hänet uudelleen tulevaisuudessa tai menneisyydessä tai jossain aikamoisessa kaksikon yhteenotossa? Vaikea sanoa, mutta me varmasti; ja kuinka traagisesti tai voitokkaasti Amy ja Rory lähtevät show, se on rauhoittavaa tietää, että heidän paikkansa tulee ottamaan joku yhtä valloittava.

kun mukaan on lisätty kiehtova uusi kumppani, joka on jo täydellinen tislaus kaikesta Doctor Who: n suurenmoisesta Steven Moffatin aikakaudella, ainoa todellinen vika, joka löytyy ”Asylum of the Dalekista”, on se, että se on saattanut asettaa riman liian korkealle. Loppujen lopuksi, miten loppukausi voi mahdollisesti seurata tätä?

esitetty klo 7.20 pm lauantaina 1st syyskuu 2012 BBC One.

> tilauskausi 7 Osa 1 DVD: llä Amazonilla.

mitä mieltä olit ”Dalekien Asylumista”? Kerro meille alla…

> seuraa David Lewisia Twitterissä.