Costa Rica julistautui itsenäiseksi Espanjasta 15. syyskuuta 1821 yhdessä muiden Guatemalan Kapteenikenraaliin kuuluneiden provinssien kanssa. Maan ensimmäinen väliaikainen perustuslaki, joka tunnetaan Concordin sopimuksena, määräsi, että kansalaiset olivat maassa syntyneitä vapaita miehiä tai naapurikansoista tulleita, jotka olivat asuneet Costa Ricassa viisi vuotta ja olivat sitoutuneet tukemaan itsenäisyyttä Espanjasta. Vuosina 1824-1838 maa oli osa Keski-Amerikan liittotasavaltaa, jonka osavaltioissa oli samanlaiset kansallisuuslait. Vuonna 1824 laaditussa Keski-Amerikan tasavallan liittovaltion perustuslaissa säädettiin, että kansalaiset olivat syntyneet alueilla tai osavaltioiden kansalaisille. Siinä säädettiin myös kansalaisten ulkomaalaisten puolisoiden kansalaisuudesta. Valtion yleisen säännöstön (Espanja: El Código General del Estado), joka sääteli siviiliasioita ja säädettiin vuonna 1841, naimisissa olevien naisten tuli noudattaa puolisonsa kansallisuusasemaa. Vuonna 1844 hyväksytyssä toisessa kansallisessa perustuslaissa erotettiin toisistaan alkuperäisasukkaat, maassa syntyneet tai itsenäistymisen aikaan maassa olleet sekä ne, jotka pystyivät kansalaisuuden saamaan. Kansalaisuuden oli avoin kansalaisille Keski-Amerikassa, ulkomaalaiset, jotka asuivat maassa 3 vuotta, jos heillä oli perhe ja 5 vuotta, jos yksi, ja muut, jotka olivat hyödyllisiä ammatteja tai taloudellista pääomaa. Kelpoisuus riippui myös iästä, sukupuolesta ja taloudellisen omavaraisuuden rajoituksista. Tämän jälkeen Costa Rica hyväksyi uudet perustuslait 1847, 1848, 1859, 1869, 1871, ja 1917, mikä ei olennaisesti muuttanut vuoden 1844 perustuslaissa säädettyä kansalaisuusjärjestelmää. Vuoden 1847 perustuslaissa säädettiin kansalaisuuden saamisesta avioliitolla Costaricalaisen puolison kanssa.

vuoden 1871 Costa Rican perustuslain mukaan Costa Ricassa syntynyt lapsi, jolla ei ollut kummastakaan vanhemmastaan peräisin olevaa ulkomaan kansalaisuutta, oli maan kansalainen. Jos laillinen, legitimoitu, tai laillisesti tunnustettu mutta avioton lapsi syntyi Costaricalainen isä, joko alueella tai ulkomailla, ilmoitus valita Costa Rican kansalaisuuden jätetty aikana lapsen vähemmistön, tai ilmoitus arkistoitu lapsi saavutettuaan enemmistön välitetään kansalaisuus sen. Costaricalaiselle äidille syntynyt lapsi sai samanlaisen kansalaisuuden vain, jos hän oli avioton ja isän tunnustamaton. Jos isä oli ulkomaalainen, joka myöhemmin tunnusti lapsen, Costa Rican kansalaisuus menetettiin, ellei vanhempi tehnyt valintailmoitusta lapsen ollessa vähemmistössä tai lapsi sen saavuttaessa enemmistön. Costa Rica kehitti vuosina 1882-1885 siviililain, joka perustui Chilen vuoden 1857 siviililakiin, Napoleonin vuoden 1804 lakiin ja Espanjan vuoden 1851 siviililakiin. Vuoden 1885 siviililaki vaati naimisissa olevia naisia alistumaan puolisonsa aviovaltaan, myös asuinpaikkansa mukaan. Äiti saattoi vuoden 1885 siviililain mukaan antaa vain kansalaisuuden tai hänellä oli määräysvalta aviottomiin lapsiin.

13.toukokuuta 1889 hyväksytyn Muukalaisuutta ja kansalaisuuden myöntämistä koskevan lain säännöksiin kuului, että ulkomaalaisen kanssa naimisissa oleva Costaricalainen nainen menetti kansalaisuutensa, jos hänen miehensä valtio myönsi hänelle maan kansalaisuuden. Siinä säädettiin myös, että ulkomaalainen nainen, joka meni naimisiin Costa Rican kansalaisen kanssa, sai automaattisesti miehensä kansalaisuuden. Ulkomaalaista vaimoa ei voitu itsenäisesti kansalaisuuden ilman aviomiestään; Costaricalaisella naisella saattoi kuitenkin olla miehestään poikkeava yksilöllinen kansalaisuus. Avioliiton myötä kansalaisuutensa menettänyt nainen voisi palata kotimaahansa, jos avioliitto päättyisi. Vaatimuksena oli, että hän palasi Costa Ricaan ja ilmoitti viranomaisille aikomuksestaan oleskella maassa luopuen entisestä kansalaisuudestaan. Avioliiton kautta Costa Rican kansalaisuuden saanut nainen voisi luopua siitä, jos avioliitto päättyisi ja hän saisi kansalaisuuden muualta. Vuoden 1889 kansalaisuuslain mukaan ulkomaalaisen isän alaikäiset lapset, jotka saivat kansalaisuuden tai päättivät luopua Costa Rican kansalaisuudesta, saivat automaattisesti uuden kansalaisuutensa. Tällä tavoin menetetty kansalaisuus voitaisiin saada takaisin Costa Rican kansalaisuuden valintaa koskevien säännösten nojalla. Äiti ei voinut muuttaa laillisten lastensa kansalaisuutta avioliittonsa aikana.

vuoden 1942 maahanmuuttolaki kielsi erityisesti afrikkalaista ja aasialaista syntyperää olevat kansat maahanmuuttajina ja tarkensi, että Arabit, armenialaiset, syyrialaiset ja turkkilaiset olivat kiellettyjä, samoin paimentolaiskansat ja coolit. Vuonna 1949 Costa Rica laati uuden perustuslain, joka tunnusti ensimmäistä kertaa naisten olevan oikeutettuja kansalaisuuteen. Seuraavana vuonna hyväksyttiin Options and Naturalizations Act (espanjaksi ”Ley de Opciones y Naturalizaciones”), jonka tarkoituksena oli yhdenmukaistaa kansallinen lainsäädäntö Costa Rican ratifioimien yleissopimusten ja kansainvälisten sopimusten velvoitteiden kanssa. Nämä muutokset tasasivat säännöksiä, jotka koskivat jommalta kummalta vanhemmalta perittyä lasten kansalaisuutta. Lainsäädäntö antoi erityiskohtelun oleskeluvaatimuksissa Keski-Amerikan maiden, Latinalaisen Amerikan ja Espanjan kansalaisille. Siinä oli säännöksiä, joiden mukaan avioliiton vuoksi kansalaisuuden menettäneiden Costaricalaisten puolisot voivat saada Costa Rican kansalaisuuden, ja siinä todettiin, että kansalaisuutta ei voi muuttaa muutoin kuin omasta tahdostaan. Costa Ricasta tuli naisten kansalaisuutta koskevan Amerikan yleissopimuksen allekirjoittaja vuonna 1954 ja vuonna 1995 hyväksyttiin laki 7514 (Espanja: Ley n ° 7514), joka teki kansalaisuudesta luovuttamattoman oikeuden.